(Yöjuttu oli muistaakseni jokin kirjasarja? Sellaisia saakelin pelottavia, aika huonosti kirjoitettuja kauhujuttuja? Ei mitään käsitystä, muistanko oikein vai olenko houraillut...)

(Tällaiselle olisi ehkä ollut vuosi sitten käyttöä...?)

13-kuisen lapsosen kunniaksi perustin uuden kategorian, nimeltään iso tyttö. Vauva-asiaa kuulostaa Isan suhteen jo niin ajalta menneeltä. Ensimmäinen iso tyttö -postaus kertoo viime yön kunniaksi ilta- ja yömeiningeistä meidän huushollissa. Viime yön kunniaksi siksi, että neiti simahti unten maille vähän ennen ysiä ja vetäisi unta pikku palleroon aina lähes puoli seitsemään asti. Voi, jospa se nyt alkaisi tulla tavaksi.

Isalla ei syntyessään ollut juuri minkäänlaista rytmiä. Me saatiin ensimmäinen kammokosketus lapsen kanssa valvomiseen jo elämänsä toisena yönä: maitohommat ei oikein vielä toimineet, joten pikku otus oli ilmeisesti vähän shokissa tajutessaan että mukavaan ennen syntymää -kotiin ei ollut enää paluuta ja lisäksi tietysti tolkuttoman nälkäinen - ja vihainen, koska serviisi ei vielä pelannut. Mä muistan, miten me vuorotellen yritettiin horrostaa ja vuorotellen rauhoittaa hysteerisenä itkevää (se ääni kuulosti lähinnä määkimiseltä) käärylettä, jonka oloon ei auttanut kapalointi, ei hyssytys, ei mikään. Ja muistan myös ajatelleeni, että jos tää on tällaista useamman vuoden ajan, niin mä kuolen. 

No, ei ole ollut. Enkä ole kuollut. Kävin läpi postauksia Iisuksen ensikuukausilta ja onhan se ollut kovin erilaista kuin nyt; ei rytmiä, tolkuttoman pitkät iltatankkaukset ja useita yösyöntejä. Mutta nyt kun katsoo taaksepäin, niin mulla on sellainen olo, että eipä tuo nyt niin ihmeellistä ollut. Väsytti ja väsyttää välillä edelleen, tietysti, mutta sepäs taitaa kuulua asiaan.

Isa taisi olla neljän kuukauden ikäinen, kun jossain vaiheessa iltaa kokeilin huvikseni, että mitä tapahtuu jos sen laittaa sänkyynsä ja jättää sinne. Kokeilu kannatti, kello oli jotain iltakymmenen huitteilla ja kymmen(i)en minuutin päästä sängystä kuului tyytyväinen tuhina. Iisus nukkui useita tunteja ja siitä sen rytmi alkoi kai muodostua.

Nyt, yhdeksisen kuukautta edellisestä meidän illat alkaa kahdeksan jälkeen puuroserviisillä. Yleensä tuossa vaiheessa silmien hierominen on jo sitä luokkaa, että ruokailun jälkeen puuroa on Iisusraasun harvoissa hiushaivenissa, kulmakarvoissa ja pitkin poikin naamaa. Siinä vaiheessa napataan maitopullo kyytiin, sanotaan ei-nukuttavalle aikuiselle hyvää yötä (oli se paikalla tai ei - miehen ollessa työreissulla Berliinissä me toivotettiin Isan kanssa sille hyvää yötä joka ikinen ilta) ja kipitetään alakertaan. Käydään pesulla, vaihdetaan yövaippa ylle ja pyjama päälle. Ryystetään maito Päivänsäde ja menninkäinen -biisin saattelemana (minen koskaan oppinut Sinisestä unesta kuin kaksi säkeistöä, joten vaihdoin tuohon) ja sen jälkeen pikku pehmoapina peitellään sänkyyn. Illasta riippuen se nukahtaa joko helposti tai sitten ei - vaikeammassakin kuviossa koreografia on tosin aika helppo, se sisältää vain silittämistä ja sängyn vieressä seisomista - parinkymmenen minuutin jälkeen laps on yleensä jo Nukkumatin huomassa ja huoneesta voi hiipiä pois.

Esmes viime viikonloppuna homma jatkui tuosta niin, että mä hyppäsin paijaamassa urpiaista uneen pahimmillaan noin tunnin välein, viime yönä taas ensimmäinen herääminen koitti ylösnousemusaikaan. Yleensä heräämisiä tulee aamuyöllä yksi, silloin käydään antamassa vähän vettä ja paijaamassa ja sitten nukutaan vielä pari tuntia. Joskus taas ei.

Yöheräämiset alkaa nyt olla mulle vähän vaikeita. Huomaa, että voimat loppuu jossain vaiheessa ja silloin mä alan juoksemaan päin seiniä. Tosiaan toivon, että Iisuksen yöt alkaisi olla talven aikana säännöllisen täysiä, koska maaliskuussa koittaa taas uuden valvomiskauden alku eikä edes musta ole repeämään kahden lapsen lohduksi samaan aikaan. Sitä odotellessa.

Ei olisi pitänyt kirjoittaa nukkumisesta. Tää uni (tai sen puute) -retrospektiivi pisti väsyttämään ihan kamalasti. Taidan valua pikku hiljaa TÄNÄÄN IHAN ITSE IMUROIMAANI alakertaan unille.