Taas meni. Viikko. Edelliskommentista on viikko aikaa, Isa on pian kalenterikuukausien mukana 2 kuukautta vanha ja tänään mennäänkin neuvolaan ihmetelemään, että ollaanko mukana normimeiningeissä. Luulisin näin, koska kaikki menee tosi smoothisti, tytär syö, kasvaa ja nukkuu niinkö pitääkin ja elämä tuntuu etenevän kivasti. Jopa niin kivasti ettei siitä ole liiemmin kerrottavaa.

Paitsi... no, yksi kakkakatastrofi, jonka ansiosta piti pyykätä mm. makkarin valkea (!) päiväpeite (mahtui juuri ja juuri pesukoneeseen ja kuivuriin, samassa syssyssä sotkeentui myös seinä, samalla selvisi että  maitokakka irtoaa maalipinnasta suhteellisen helpolla),  Pari lenkkiä kantoliinan kanssa - on muuten oikeinkin kätevä kulkupeli, kunhan saa vaatetuksen määrän osumaan kohdilleen. Tokalla lenkillä Isalla oli perussetin (body ja puolpotkarit) lisäksi vain päällyshousut, villasukat, pipo ja tumput ja se oli ihan hiessä kun kuorin sen pakkauksestaan. Hankalaa. Itse taas olin jäätyä, koska en idioottina tajunnut ottaa kaulaliinaa matkaan ja täällä tuuli ihan törkeästi.

* * *

Tänään lähdetään ekalle mummilavierailulle. Mulla on iso suhtautumisongelma siihen, että yhtäkkiä mun kodista on tullut yhtäkkiä mummila. Tai mummola. Miten sen nyt haluaakaan ilmaista. Huvittavinta tässä on se, ettei ko. mesta ole ollut mun kotini vuosiin, mutta silti sen ajattelee niin. Side on näemmä pitävä ja se on itseasiassa oikeinkin mukava juttu.

Syy vierailuun on se, että shiippa läksii työkeikalle Tampereelle. Kyseessä on tilaisuus, missä mä olen ollut oman duunipaikan kautta muutamana vuonna ja kun kerta tietää, millaiset kikkareet on kyseessä, on kivempi hakeutua jonnekin missä meillekin on tarjolla seuraa. Jos sattuisi illalla nimittäin käymään niin, että Iisus nukkuisi pitkät unet ja mä olisin yksinäni, niin en varmaan pystyisi välttämään katkeria "oi jospa oisin voinut olla mukana" -ajatuksia ja ne ei ole kivoja ne, ainakaan mun kohdallani. Tuo on sellainen asia mistä pitäisi oppia pois ja ehkäpä jonain päivänä opinkin. Saa nähdä. Joka tapauksessa M ajelee huomenna JKLään myöskin, meillä on salainen suunnitelma käväistä kaksistaan istahtamassa jossain, jos vain mummi ja fanfaari, kuten isäni itseään Isan syntymän jälkeen on nimittänyt, jaksaa katsoa pientä sen aikaa. Uskoisin ettei se ole ongelma ;) .

* * *

Laitoin eilen viestiä yhdelle duunitutulle, näin sen telsussa ja sillä oli niin ihana vaate* päällä että oli pakko kysyä, mistä se on hankittu. Vastausviestin sijaan tyyppi soitti mulle takaisin ja vaihdettiin kuulumisia oikein kunnolla. Oli ihan mahtavaa, taas huomasin sen että kyllä mä kaipaan sitäkin maailmaa omalla tavallaan aika paljon. En ehkä siinä kaikessa sekopäisyydessään, mutta niitä ihmisiä ja sitä onnistumisen tunnetta. Ei saa käsittää väärin, ei mikään voita sitä tunnetta kun oma lapsonen katsoa tillittää silmiin ja hymyilee (Isa nauroi ääneen sen kakkakatastrofin jälkeen ja mä itkin ilosta kun se tuntui niin kivalta), mutta se on niin toisenlaista... ja kun toinen käy kuitenkin töissä ja varmasti yrittää antaa arvoa kotonaolollekin, mutta jatkuvasti enempivähempi puhuu omista saavutuksistaan ja sen saman maailman (ollaan vähänniinkö samalla alalla muttei ihan kuitenkaan) ja ihmisten kivuuksista, niin välillä tulee - tunnustus - vähän katkera olo. Kun kuitenkin tää kotijuttu on yhteinen. Mä kyllä tiedän, ettei kyse ole mun tai meidän halveeraamisesta millään muotoa, mutta koska elämänmuutos on itsellekin niin uskomattoman iso, niin toista lukee välillä kuin se kuuluisa piru sitä vielä kuuluisampaa raamattua. Tai sitten mä olen muuten vain ihan v*n vaikea. Itselleni.

Hassu huomio oli sekin, että ko. työtuttavainen sanoin sivulauseessa jotain tyyliin "aika jännää varmasti kun säkin olet vähän työnarkomaani niinkuin kaikki tällä alalla". Mä en ole koskaan ajatellut niin, enemmänkin niin että koska duuni on niin kivaa ja sitä oman kiinnostuksen alaa, niin se on enemmänkin elämäntapa kuin ansaintapakko. Ehkä siksikin ajoittain tuntuu vähän hankalalta nyt kun kaikki on toisin. Toisaalta - muistan kyllä ne pitkät illat kun lähestulkoon itkin, että mä haluan jotain muuta, etten jaksa eikä mua kiinnosta eikä huvitakaan. Samaa on luettavissa tuolta tänkin blogin ihan ekoista entryistä - hieno mutta aika raskas syksy oli päättymässä ja jotenkin ilmassa oli sellaista tilanteen nollaamista. Onneksi bloggasin silloin edes sen vähän mitä bloggasin, koska muuten mä en oikeasti muistaisi enää millaista elämä oli ennen kuin tulin raskaaksi ja Iisus syntyi.

*) pakko laittaa se vaate ylös, se oli huppari, tullee myyntiin tammikuussa ja ainakin OneWaysta saa.