Taas meni. Viikko. Edelliskommentista on viikko aikaa, Isa on pian
kalenterikuukausien mukana 2 kuukautta vanha ja tänään mennäänkin
neuvolaan ihmetelemään, että ollaanko mukana normimeiningeissä.
Luulisin näin, koska kaikki menee tosi smoothisti, tytär syö, kasvaa ja
nukkuu niinkö pitääkin ja elämä tuntuu etenevän kivasti. Jopa niin
kivasti ettei siitä ole liiemmin kerrottavaa.
Paitsi... no, yksi kakkakatastrofi, jonka ansiosta piti pyykätä mm.
makkarin valkea (!) päiväpeite (mahtui juuri ja juuri pesukoneeseen ja
kuivuriin, samassa syssyssä sotkeentui myös seinä, samalla selvisi
että maitokakka irtoaa maalipinnasta suhteellisen
helpolla), Pari lenkkiä kantoliinan kanssa - on muuten oikeinkin
kätevä kulkupeli, kunhan saa vaatetuksen määrän osumaan kohdilleen.
Tokalla lenkillä Isalla oli perussetin (body ja puolpotkarit) lisäksi
vain päällyshousut, villasukat, pipo ja tumput ja se oli ihan hiessä
kun kuorin sen pakkauksestaan. Hankalaa. Itse taas olin jäätyä, koska
en idioottina tajunnut ottaa kaulaliinaa matkaan ja täällä tuuli ihan
törkeästi.
* * *
Tänään lähdetään ekalle mummilavierailulle. Mulla on iso suhtautumisongelma siihen, että yhtäkkiä mun kodista on
tullut yhtäkkiä mummila. Tai mummola. Miten sen nyt haluaakaan
ilmaista. Huvittavinta tässä on se, ettei ko. mesta ole ollut mun
kotini vuosiin, mutta silti sen ajattelee niin. Side on näemmä pitävä
ja se on itseasiassa oikeinkin mukava juttu.
Syy vierailuun on se, että shiippa läksii työkeikalle Tampereelle.
Kyseessä on tilaisuus, missä mä olen ollut oman duunipaikan kautta
muutamana vuonna ja kun kerta tietää, millaiset kikkareet on kyseessä,
on kivempi hakeutua jonnekin missä meillekin on tarjolla seuraa. Jos
sattuisi illalla nimittäin käymään niin, että Iisus nukkuisi pitkät
unet ja mä olisin yksinäni, niin en varmaan pystyisi välttämään
katkeria "oi jospa oisin voinut olla mukana" -ajatuksia ja ne ei ole
kivoja ne, ainakaan mun kohdallani. Tuo on sellainen asia mistä pitäisi
oppia pois ja ehkäpä jonain päivänä opinkin. Saa nähdä. Joka
tapauksessa M ajelee huomenna JKLään myöskin, meillä on salainen
suunnitelma käväistä kaksistaan istahtamassa jossain, jos vain mummi ja
fanfaari, kuten isäni itseään Isan syntymän jälkeen on nimittänyt,
jaksaa katsoa pientä sen aikaa. Uskoisin ettei se ole ongelma ;) .
* * *
Laitoin eilen viestiä yhdelle duunitutulle, näin sen telsussa ja sillä
oli niin ihana vaate* päällä että oli pakko kysyä, mistä se on
hankittu. Vastausviestin sijaan tyyppi soitti mulle takaisin ja
vaihdettiin kuulumisia oikein kunnolla. Oli ihan mahtavaa, taas
huomasin sen että kyllä mä kaipaan sitäkin maailmaa omalla tavallaan
aika paljon. En ehkä siinä kaikessa sekopäisyydessään, mutta niitä
ihmisiä ja sitä onnistumisen tunnetta. Ei saa käsittää väärin, ei
mikään voita sitä tunnetta kun oma lapsonen katsoa tillittää silmiin ja
hymyilee (Isa nauroi ääneen sen kakkakatastrofin jälkeen ja mä itkin
ilosta kun se tuntui niin kivalta), mutta se on niin toisenlaista... ja
kun toinen käy kuitenkin töissä ja varmasti yrittää antaa arvoa
kotonaolollekin, mutta jatkuvasti enempivähempi puhuu omista
saavutuksistaan ja sen saman maailman (ollaan vähänniinkö samalla
alalla muttei ihan kuitenkaan) ja ihmisten kivuuksista, niin välillä
tulee - tunnustus - vähän katkera olo. Kun kuitenkin tää kotijuttu on
yhteinen. Mä kyllä tiedän, ettei kyse ole mun tai meidän
halveeraamisesta millään muotoa, mutta koska elämänmuutos on itsellekin
niin uskomattoman iso, niin toista lukee välillä kuin se kuuluisa piru
sitä vielä kuuluisampaa raamattua. Tai sitten mä olen muuten vain ihan
v*n vaikea. Itselleni.
Hassu huomio oli sekin, että ko. työtuttavainen sanoin sivulauseessa jotain tyyliin "aika jännää varmasti kun säkin olet vähän työnarkomaani
niinkuin kaikki tällä alalla". Mä en ole koskaan ajatellut niin,
enemmänkin niin että koska duuni on niin kivaa ja sitä oman
kiinnostuksen alaa, niin se on enemmänkin elämäntapa
kuin ansaintapakko. Ehkä siksikin ajoittain tuntuu vähän hankalalta nyt
kun kaikki on toisin. Toisaalta - muistan kyllä ne pitkät illat kun
lähestulkoon itkin, että mä haluan jotain muuta,
etten jaksa eikä mua kiinnosta eikä huvitakaan. Samaa on luettavissa
tuolta tänkin blogin ihan ekoista entryistä - hieno mutta aika raskas
syksy oli päättymässä ja jotenkin ilmassa oli sellaista tilanteen
nollaamista. Onneksi bloggasin silloin edes sen vähän mitä bloggasin,
koska muuten mä en oikeasti muistaisi enää millaista elämä oli ennen
kuin tulin raskaaksi ja Iisus syntyi.
*) pakko laittaa se vaate ylös, se oli huppari, tullee myyntiin tammikuussa ja ainakin OneWaysta saa.
perjantai, 27. lokakuu 2006
Kommentit