Mirtsukan syntymän myötä tulee tavattua ihmisiä eri ammattiryhmistä ihan eri lailla kuin ennen. Kun "entisessä elämässä" treffasi lähinnä tuottajia, toimittajia ja muita t-alkuisia viihdeurpoja ja mediaspedejä, niin nyt tavattaviin vakkariammattikuntiin kuuluu terveydenhoitajat, kätilöt ja tän viikon tuoreimmaisina pappi ja lastenlääkäri. Eikä siinä mitn, hyviä tyyppejä kaikki tähän mennessä ainakin :) .

Pappis-nainen tavattiin sunnuntaina ja aiheena luonnikkaasti tyttären kastetilaisuus. Koska meillä on niin nihkeästi neliöitä, niin hippaleet tullaan pitämään kirkossa ja srk-salilla, joista kirkko on tosi kaunis ja srk-sali ei-ehkä-ihan-niin-nätti, mutta hyvät eväät ja sievä kattaus tehnee ihmeitä. Papin kanssa on selkeät sävelet ja mulla onkin syvä usko siihen että kasteesta ja kaffituksesta muotoutuu tosi kivat pikku perhejuhlat. Toivotaan.

Lääkärismies oli vuorossa tänään ja tuomio varsin vapauttava: tyttö kasvaa ja kehittyy mainiosti. Ainoa murhe näyttäisi olevan neidin napa, joka ei ota millään parantuakseen vaan siinä on jotain hämmentävää liikakasvua - mikä sinänsä ei ole lainkaan tavatonta mutta mikä pitää yrittää hoitaa pois. Ei onneksi mitään tulehdusta tai sen sellaista, mutta hoidettavaa. Kävelyheijaste on jo kadonnut, samoin se moro (vai moron? Mikähäh?), eli ilmeisesti motorinen kehitys on siinä missä pitääkin, pään kannattelu käsistä nostaessa onnistui myös ihan hyvin. Moon ylpeä meidän örinämurinavauvasta eli huutavasta kakkakääryleestä eli Mirkusta. Mahtava meininki. Murisi muuten myös lääkärille, mutta hymyili myös ja oli oma viehättävä itsensä.

Jottei ne meediaurpot pääsisi ihan unohtumaan, niin eilen käytiin myös mun duunipaikalla visiteeraamassa. Ihana oli nähdä työ-ystäviä, mulla kun on niitä ajoittain ihan oikea ikävä. Vastaanotto oli yhtäaikaisesti sekä hämmentynyt että innostunut, niinkuin odottaa saattoikin. Murheellinen tulee olemaan ensi syksy: oon varma siitä etten haluaisi pistää "meidän vauvaa" hoitoon, mutta tiedän jo nyt että jos en pääse takaisin töihin, niin mulla halkeaa pää. Elämä on valintoja ja katsellaan nyt miten saadaan kaikki järjesteltyä parhain päin. Taloudellisestikin fakta kun on se, että kumpaisenkin tilipusseja tarvitaan, henkisesti taas myös kollegiaalinen arvostus on mulle tärkeää. Onneksi tuohon on vielä tovi (joskin nopeasti menevä...) aikaa.

Taloudellisista kysymyksistä tuli mieleeni: mä olin aistivinani sunnuntaina meillä pientä kämppäkuume-pöpöä. Meidän nykykoti on toistaiseksi tosi toimiva, mutta kovin montaa vuotta me tuskin näihin 48 neliöön mahdutaan. Sihtailtiin molemmat Oikotietä ja Etuovea vähän (siis ihan vähän vain) sillä silmällä ja havaittiin, että pohjoisesta Helsingistä voisi hyvinkin jonain päivänä löytyä meille sopivat 90-100 neliötä. Taloa me ei haluta välttämättä kumpikaan eikä ainakaan rakentaa / rakennuttaa, mä haluan lisäksi että työmatkat pysyy inhimillisinä ja palvelut löytyy läheltä. Esmes Tapanila tai Tapaninkylä vaikuttaa oikein lupaavalta, mieluiten toki pysyttäisi näillä nurkin, mutta täältä tulee ihan sairaan harvoin isoja asuntoja myyntiin - tai jos tulee, niin ne ovat niitä parisataaneliöisiä puutaloja. Sellainenkin kyllä kelpaisi, mutta meidän tuloilla ei makseta kodista puolta miljoonaa euroa, edes kivasta kodista.

Totuushan on, ettei meillä ole vielä aikoihin kai varaa vaihtaa isompaan asuntoon, mutta ainahan voi haaveilla.