Mirtsukan syntymän myötä tulee tavattua ihmisiä eri ammattiryhmistä
ihan eri lailla kuin ennen. Kun "entisessä elämässä" treffasi lähinnä
tuottajia, toimittajia ja muita t-alkuisia viihdeurpoja ja
mediaspedejä, niin nyt tavattaviin vakkariammattikuntiin kuuluu
terveydenhoitajat, kätilöt ja tän viikon tuoreimmaisina pappi ja
lastenlääkäri. Eikä siinä mitn, hyviä tyyppejä kaikki tähän mennessä
ainakin :) .
Pappis-nainen tavattiin sunnuntaina ja aiheena luonnikkaasti tyttären
kastetilaisuus. Koska meillä on niin nihkeästi neliöitä, niin hippaleet
tullaan pitämään kirkossa ja srk-salilla, joista kirkko on tosi kaunis
ja srk-sali ei-ehkä-ihan-niin-nätti, mutta hyvät eväät ja sievä kattaus
tehnee ihmeitä. Papin kanssa on selkeät sävelet ja mulla onkin syvä
usko siihen että kasteesta ja kaffituksesta muotoutuu tosi kivat pikku
perhejuhlat. Toivotaan.
Lääkärismies oli vuorossa tänään ja
tuomio varsin vapauttava: tyttö kasvaa ja kehittyy mainiosti. Ainoa
murhe näyttäisi olevan neidin napa, joka ei ota millään parantuakseen
vaan siinä on jotain hämmentävää liikakasvua - mikä sinänsä ei ole
lainkaan tavatonta mutta mikä pitää yrittää hoitaa pois. Ei onneksi
mitään tulehdusta tai sen sellaista, mutta hoidettavaa. Kävelyheijaste
on jo kadonnut, samoin se moro (vai moron? Mikähäh?), eli ilmeisesti
motorinen kehitys on siinä missä pitääkin, pään kannattelu käsistä
nostaessa onnistui myös ihan hyvin. Moon ylpeä meidän
örinämurinavauvasta eli huutavasta kakkakääryleestä eli Mirkusta.
Mahtava meininki. Murisi muuten myös lääkärille, mutta hymyili myös ja
oli oma viehättävä itsensä.
Jottei ne meediaurpot pääsisi
ihan unohtumaan, niin eilen käytiin myös mun duunipaikalla
visiteeraamassa. Ihana oli nähdä työ-ystäviä, mulla kun on niitä
ajoittain ihan oikea ikävä. Vastaanotto oli yhtäaikaisesti sekä
hämmentynyt että innostunut, niinkuin odottaa saattoikin. Murheellinen
tulee olemaan ensi syksy: oon varma siitä etten haluaisi pistää "meidän
vauvaa" hoitoon, mutta tiedän jo nyt että jos en pääse takaisin töihin,
niin mulla halkeaa pää. Elämä on valintoja ja katsellaan nyt miten
saadaan kaikki järjesteltyä parhain päin. Taloudellisestikin fakta kun
on se, että kumpaisenkin tilipusseja tarvitaan, henkisesti taas myös
kollegiaalinen arvostus on mulle tärkeää. Onneksi tuohon on vielä tovi
(joskin nopeasti menevä...) aikaa.
Taloudellisista
kysymyksistä tuli mieleeni: mä olin aistivinani sunnuntaina meillä
pientä kämppäkuume-pöpöä. Meidän nykykoti on toistaiseksi tosi toimiva,
mutta kovin montaa vuotta me tuskin näihin 48 neliöön mahdutaan.
Sihtailtiin molemmat Oikotietä ja Etuovea
vähän (siis ihan vähän vain) sillä silmällä ja havaittiin, että
pohjoisesta Helsingistä voisi hyvinkin jonain päivänä löytyä meille
sopivat 90-100 neliötä. Taloa me ei haluta välttämättä kumpikaan eikä ainakaan rakentaa / rakennuttaa, mä haluan lisäksi että työmatkat pysyy inhimillisinä ja palvelut löytyy läheltä. Esmes Tapanila tai Tapaninkylä vaikuttaa oikein lupaavalta, mieluiten toki pysyttäisi näillä nurkin,
mutta täältä tulee ihan sairaan harvoin isoja asuntoja myyntiin - tai
jos tulee, niin ne ovat niitä parisataaneliöisiä puutaloja.
Sellainenkin kyllä kelpaisi, mutta meidän tuloilla ei makseta kodista
puolta miljoonaa euroa, edes kivasta kodista.
Totuushan on, ettei meillä ole vielä aikoihin kai varaa vaihtaa isompaan asuntoon, mutta ainahan voi haaveilla.
tiistai, 3. lokakuu 2006
Kommentit