Jos sais sanoa oman rakkaan lapsensa olevan välillä rasitus, niin tänäänpä sanoisin. Anteeksi vaan, sekä tyttärelle että maailmankaikkeudelle...

Koko homma alkoi ehkä siitä, kun käytiin perjantaina tyttären kahdeksankuukautisneuvolassa. Mittaa 72 senttiä ja painoa vajaat yhdeksän kiloa, kaikki niinkuin pitääkin ja neuvolakorttiin vielä erityismaininnat rauhallisuudesta ja reippaudesta. Äiti oli taas ylpeä. Otin puheeksi öiset syömiset ja mainitsin, että hiljalleen haluaisin ehkä moisen homman lopetella. Th ja lääkäri molemmat sanoivat, että mitään ravitsemuksellista syytä öisille tankkauksille ei enää ole - Iisuskin vetelee sen neljästä viiteen "oikeaa" ateriaa päivässä jo, määrä vähän riippuu mm. nukkuma-aikatauluista ja muusta aktiviteetista. Kaksi atriaa on - kuten suositukset suosittaa - puuroa ja mä olen sorvannut pakkaseen milloin minkäkinlaista liha-kasvisherkkua, jotka on kelvanneet lapsellekin. Toisin kuin kaupan sapuskoiden, niin noiden jämät vetää kitusiinsa myös itse ihan mielellään... yritäpä samaa esmes Pirkan kana-kasvissoseella. Tulee nimittäin yrppä alta aikayksikön.

Niin. Siis neuvolareissun jälkeen mä aloin ihan tosissani ajatella, että josko ainakin vähentäisi öisiä syömisiä. Viime yönä syötin tyttären ekan kerran sen herätessä aamuyöllä. Toiseen itkuun vastasi mies, joka yritti saada lapsen jatkamaan uniaan tutilla, siten paijaamalla ja hyssyttelemällä. Ei auttanut. Jossain vaiheessa M jätti homman kesken ja palasi peittonsa alle. Tyttö mökäsi (ei itkenyt) pinnasängyssään edelleen. Mä ajattelin - näin jälkikäteen ajateltuna uskomattoman typerästi - että yritän saada lapsen rauhoittumaan ilman rintaa ja lopputuloksena oli tunnin, ehkä useammankin valvominen. En jaksanut katsoa kelloa.

Lapsi rauhoittui välillä tassun alle, ravisteli itsensä hereille, itki taas, rauhoittui syliin, nukahti ehkä kolmeksi minuutiksi ja sillä hetkellä kun mä olin päässyt oman peittoni alle kuului pinnasängystä taas kärsimätön itkunalku, joka pian yltyi ihan oikeaksi itkemiseksi. Mulla ei ole aavistustakaan, kauanko mä yritin saada Isa-raasua nukkumaan, mutta loppujen lopuksi mä en kertakaikkiaan jaksanut enää vaan nostin sen viereeni sänkyyn. Loppuyön nukuimme hyvin, aina aamuseiskaan asti, jolloin neiti heräsi ja mies lähti kanssaan puuron keittoon.

Mun oma selkäni ei ole ollut aikoihin kipeä, eli sen puoleen Iisus saisikin nukkua mun vieressä. Ongelmana on nykyään lapsen seuraavan päivän ruokarytmi: mä nukun niin sikeästi, etten huomaa lapsen syövän (ehkä vaikea kuvitella, mutta ihan arkipäivää - tai -yötä - meillä...) ja se saattaa vetää huikkaa siihen tahtiin ettei ensin maistu ainakaan aamupuuro. Tänään kävi lisäksi niin, ettei lounaskaan kelvannut... mä olin appivanhempien kanssa puutarhamessuilla miehen soittaessa, että koska mun kokkaama kana-bataatti-vihannesmöyhe ei uponnut, niin hän antoi hädissään varastosta sellaista sileäksi ajettua teollisuus-sosetta. Ei siinä muuten mitään, mutta seurauksena neiti kakoi myös päivällisellään kotitekoiset soseet pihalle. Iltapuuro kelpasi, mutta sen päälle ei maistunut enää iltamaito. Tähän mennessä lapsi on herännyt tavanomaiselle iltayhdentoista mä-haluun-syliin-apua-apua -itkulleen (siihen auttaa syli, rauhoittelu ja takaisin nukkumaan laitto), mutta vähän jännittää että millainen loppuyöstä tulee. Jos ja kun heräämisiä on useita, niin mä kyllä imetän kiltisti, kiitos vaan... Kaiken päälle musta tuntuu siltä, että Isa on vaan ärissyt ja äkäillyt mulle joka kerran kun on kontaktia ottanut.

Oikeastihan meillä on asiat sikäli hyvin, että Iisus nukkuu ekan yöpätkän tosi pitkänä ja heräilee aamuyöstä noin kaksi kertaa ennen aamupuuro-aikaa. Pulmana on se, että mä kukun myöhään ja haluaisin nukkua nimenomaan tuon aamuyö-ajan hyvin. Toki tiedän, että vauvavuosi on lyhyt ja uhrauksia pullollaan (heh), mutta jotenkin ajatus ja toive ns. täysistä öistä elää aika voimakkaana edelleen. Ennen muuttoahan tyttö nukkui parhaimmillaan iltayhdeksästä aamukuuteen-seitsemään yhdellä tutti suuhun -heräämisellä, mikä kuulostaisi nytkin siltä optimitilanteelta.

Toisaalta mä olen kuullut kertomuksia myös lapsista, jotka vain lopettavat yösyönnin ihan itsellään jossain vaiheessa. Ehkä heitänkin oman mukavuudenhaluni kaakkoon ja keskityn kestämään tän pienen uhrauksen - eli menemään ajoissa nukkumaan heti ensi viikosta alkaen. Tai sitten me keksitään jokin muu ratkaisu mun silmäpussiongelmaan :) .