Jos sais sanoa oman rakkaan lapsensa olevan välillä rasitus, niin
tänäänpä sanoisin. Anteeksi vaan, sekä tyttärelle että
maailmankaikkeudelle...
Koko homma alkoi ehkä siitä,
kun käytiin perjantaina tyttären kahdeksankuukautisneuvolassa. Mittaa
72 senttiä ja painoa vajaat yhdeksän kiloa, kaikki niinkuin pitääkin ja
neuvolakorttiin vielä erityismaininnat rauhallisuudesta ja
reippaudesta. Äiti oli taas ylpeä. Otin puheeksi öiset syömiset ja
mainitsin, että hiljalleen haluaisin ehkä moisen homman lopetella. Th
ja lääkäri molemmat sanoivat, että mitään ravitsemuksellista
syytä öisille tankkauksille ei enää ole - Iisuskin vetelee sen neljästä
viiteen "oikeaa" ateriaa päivässä jo, määrä vähän riippuu mm.
nukkuma-aikatauluista ja muusta aktiviteetista. Kaksi atriaa on - kuten
suositukset suosittaa - puuroa ja mä olen sorvannut pakkaseen milloin
minkäkinlaista liha-kasvisherkkua, jotka on kelvanneet lapsellekin.
Toisin kuin kaupan sapuskoiden, niin noiden jämät vetää kitusiinsa myös itse ihan mielellään... yritäpä samaa esmes Pirkan kana-kasvissoseella. Tulee nimittäin yrppä alta aikayksikön.
Niin. Siis neuvolareissun jälkeen mä aloin ihan tosissani ajatella,
että josko ainakin vähentäisi öisiä syömisiä. Viime yönä syötin
tyttären ekan kerran sen herätessä aamuyöllä. Toiseen itkuun vastasi
mies, joka yritti saada lapsen jatkamaan uniaan tutilla, siten
paijaamalla ja hyssyttelemällä. Ei auttanut. Jossain vaiheessa M jätti
homman kesken ja palasi peittonsa alle. Tyttö mökäsi (ei itkenyt)
pinnasängyssään edelleen. Mä ajattelin - näin jälkikäteen ajateltuna
uskomattoman typerästi - että yritän saada lapsen rauhoittumaan ilman
rintaa ja lopputuloksena oli tunnin, ehkä useammankin valvominen. En
jaksanut katsoa kelloa.
Lapsi rauhoittui välillä tassun alle, ravisteli itsensä hereille, itki
taas, rauhoittui syliin, nukahti ehkä kolmeksi minuutiksi ja sillä
hetkellä kun mä olin päässyt oman peittoni alle kuului pinnasängystä
taas kärsimätön itkunalku, joka pian yltyi ihan oikeaksi itkemiseksi.
Mulla ei ole aavistustakaan,
kauanko mä yritin saada Isa-raasua nukkumaan, mutta loppujen lopuksi mä
en kertakaikkiaan jaksanut enää vaan nostin sen viereeni sänkyyn.
Loppuyön nukuimme hyvin, aina aamuseiskaan asti, jolloin neiti heräsi
ja mies lähti kanssaan puuron keittoon.
Mun oma selkäni ei ole ollut aikoihin kipeä, eli sen puoleen Iisus
saisikin nukkua mun vieressä. Ongelmana on nykyään lapsen seuraavan
päivän ruokarytmi: mä nukun niin sikeästi, etten huomaa lapsen syövän
(ehkä vaikea kuvitella, mutta ihan arkipäivää - tai -yötä - meillä...)
ja se saattaa vetää huikkaa siihen tahtiin ettei ensin maistu ainakaan aamupuuro.
Tänään kävi lisäksi niin, ettei lounaskaan kelvannut... mä olin
appivanhempien kanssa puutarhamessuilla miehen soittaessa, että koska
mun kokkaama kana-bataatti-vihannesmöyhe ei uponnut, niin hän antoi
hädissään varastosta sellaista sileäksi ajettua teollisuus-sosetta. Ei
siinä muuten mitään, mutta seurauksena neiti kakoi myös päivällisellään
kotitekoiset soseet pihalle. Iltapuuro kelpasi, mutta sen päälle ei
maistunut enää iltamaito. Tähän mennessä lapsi on herännyt
tavanomaiselle iltayhdentoista mä-haluun-syliin-apua-apua -itkulleen
(siihen auttaa syli, rauhoittelu ja takaisin nukkumaan laitto), mutta
vähän jännittää että millainen loppuyöstä tulee. Jos ja kun heräämisiä
on useita, niin mä kyllä imetän kiltisti, kiitos vaan... Kaiken päälle
musta tuntuu siltä, että Isa on vaan ärissyt ja äkäillyt mulle joka
kerran kun on kontaktia ottanut.
Oikeastihan meillä on asiat sikäli hyvin, että Iisus nukkuu ekan
yöpätkän tosi pitkänä ja heräilee aamuyöstä noin kaksi kertaa ennen
aamupuuro-aikaa. Pulmana on se, että mä kukun myöhään ja haluaisin
nukkua nimenomaan tuon aamuyö-ajan hyvin. Toki tiedän, että vauvavuosi
on lyhyt ja uhrauksia pullollaan (heh), mutta jotenkin ajatus ja toive
ns. täysistä öistä elää aika voimakkaana edelleen. Ennen muuttoahan
tyttö nukkui parhaimmillaan iltayhdeksästä aamukuuteen-seitsemään
yhdellä tutti suuhun -heräämisellä, mikä kuulostaisi nytkin siltä
optimitilanteelta.
Toisaalta mä olen kuullut kertomuksia myös lapsista, jotka vain lopettavat yösyönnin ihan itsellään
jossain vaiheessa. Ehkä heitänkin oman mukavuudenhaluni kaakkoon ja
keskityn kestämään tän pienen uhrauksen - eli menemään ajoissa
nukkumaan heti ensi viikosta alkaen. Tai sitten me keksitään jokin muu
ratkaisu mun silmäpussiongelmaan :) .
lauantai, 21. huhtikuu 2007
Kommentit