Väittäisin, että vauva-arki alkaa olla nyt virallisesti korkattu. Siis että aletaan olla hajulla siitä, mitä tää nyt tulee olemaan ja mihin ollaan itsemme pistetty. Onneksi, koska mukavaahan tämä - kaikesta väsystä ja sormi suussa -tilanteilusta huolimatta - on.
* * *
Nyt kun homma on vielä kutakuinkin tuoreessa muistissa, niin tässä siis suurin piirtein se, miten Mirkkumirkkunen-vauva tuli meidän perheeseen.
Mirkun maailmaantuloshow käynnistyi viime viikon tiistaina, 29.8. klo 0800 lapsivesien menolla. Mua oli monesta suunnasta valmisteltu siihen, että vesien menoa on turha ootella, kyllä useimmat synnytykset käynnistyy supistuksilla ja siihen mäkin luotin. Niinpä ihmetys oli aikamoinen kun tajusin vessassa käytyäni, että sänkyyn lorisee jotain (joo mä tiedän, yäk, mutta tää on synnytyskertomus eli eriteläppää luvassa myös jatkossa) ja että sitä vaan tulee ja tulee. Koska supistuksia ei vielä kuulunut, niin me keitettiin kaffet, soitettiin Kättäriltä jatko-ohjetta (=tule näyttäytymään, ei kiirusta mutta parin tunin sisään) ja mä keskityin pysymään nahoissani. M soitti töihin, että voipi olla, että jäisi isyyslomille ihan näillä näppäimillä.
Kättärillä oltiin kymmenen kieppeillä ja kätilöä odotellessa alkoi pienen pieniä supistuksiakin jo tuntua. Ei muuta kuin piuhat kiinni ja sekä supistus- että sikiön sydänkäyrät raksuttelemaan ja pitkälleen. Parin tunnin aikana supistukset alkoi selvästi vahvistua, mutta homma ei muuten suuremmin edennyt, joten tuomio oli että kotiin, iltakasiksi takaisin ja silloin sisään sairaalaan. Ja jos ei synnytys spontaanisti käynnisty, niin sitten keskiviikkoaamusta alettaisi käynnistellä. Mä itkin kotiin päästyäni, etten halua a) yksin sairaalaan ja b) että synnytys käynnistetään. Suoraan sanottuna mua taisi pelottaa ihan hirveästi.
Kotona alkoi valjeta, että synnytys oli kyllä lähdössä jo käyntiin; kas supistuksia alkoi tulla tasaisemmin ja mun olematon kipukynnys oli myös sitä mieltä että ne oli oikeesti kipeitä. M laittoi Kummisetä III:n pyörimään ja yritti katsoa sitä niinkuin mäkin, syötiin, mä kärvistelin ympäri asuntoa ja olin vihainen maailmalle siitä että teki kipeää. Samalla oli kuitenkin tosi toiveikas olo sen suhteen, että päästäisi jo synnyttämään - raskausviikkoja kun oli läjässä vasta 38 viikkoa ja viis päivää. Mä kökötin suihkussa ja sieltä tultuani menin vaan sänkyyn makaamaan ja kärsimään ja M tuli ehdottamaan, että josko voitais soittaa Kättärille että tullaan jo nyt, kun noita kivukkaita supistuksia oli tullut jo kolmatta tuntia noin viiden minuutin välein. Uudestaan mestoilla oltiin noin puoli viiden-viiden aikaan (kai) ja päästiin taas käyrille ihmettelemään jatkuvasti voimistuvia ja tiheneviä suppareita. Ei tuntunut yhtään kivalle ja samalla oltiin iloisia siitä että kyllä tää sitten tästä varmaan nyt syntyy.
Seitsemän kieppeillä homma alkoi olla sitä myöten paketissa että mun kivunsietokyky alkoi ylittyä. Mä tein varmaan jonkin epävirallisen ennätyksen kaarimaljojen täyttämisessä (juuh, sori taas eritejutuista) ja kun kätilö ilmoitti, että paikat on sen verran auki että meidän mesta alkaa olla synnytyssalissa, siirryimme vallan mielellämme sinne. Mun mielessä oli lähinnä kolme asiaa: ilokaasu, epiduraali ja vauva.
Lopulta koko synnytys meni aika nopsaan. Aluksi yritin pärjätä ilokaasulla, mutta en onnistunut ajoittamaan sitä oikein (lopputuloksena mä vedin sitä ihan kamalia määriä heikolla menestyksellä) enkä enää yksinkertaisesti jaksanut olla pystyssä tai kiikkustuolissa. Pyysin epiduraalia ja sainkin sen varsin sähäkkään. Puudutus oli mulle tosi sopiva, jäljelle jäi tunne supistuksesta ja se järkyttävä ponnistamisen tarve, mutta pahin kipu meni sillä ohi. Myöhemmin sain vielä toisen puudutuksen (pudendaali tms, eivoimuistaakaikkee) helpottamaan ponnistushässäkkäpässäkkää.
Ponnistusvaihe kesti ehkä mun elämäni pisimmät 17 minuuttia. Jos rehellisiä ollaan, niin mulla meinas sekä voimat että usko loppua parissakin kohtaa. Ainakin mua ponnistaminen rehellisesti sanottuna sattui, mutta koska tiesi että nyt ollaan jo loppusuoralla, niin homma vedettiin kiukulla läpi. Jossain vaiheessa kätilö kielsi mua murisemasta (jep, jännittävää...) eli mitä ilmeisimmin jonkinasteista regressiota oli ilmassa. Mä hengitin Mn käsivarteen ja jollain sairaalla raivolla lapsi oli maailmassa sievästi kello 22.57. Ja parkui niin maan vietävästi. Kätilö ilmoitti meidän sukupuoliveikkauksen tuloksen sanoilla "äiti voitti" (heh) ja Mirkku nostettiin rinnalle ja meidän ihmeteltäväksi. Mä olin välittömästi sitä mieltä, että se on maailman virheettömin lapsonen ja että sillä on isänsä ylähuuli.
* * *
Kommentit