Tahmeaakin tahmeampi viikko sai arvoisensa päätöksen, sikäli kun perjantain alkuiltaa voi vielä viikon päätökseksi sanoa. Ohhoh.

Miehellä on tänään työpaikan keilailtamat. Mä läksin töistä hyvissä ajoin puolen viiden aikaan ajatuksena noukkia pikku prinsessa pehmoapina hoidosta hyvissä ajoin, tulla kotiin syömään shiipan aamulla laittamaa makaronilaatikkoa ja sitten tehdä ehkä iltasellakin jotain hauskaa, kuten käydä ihmettelemässä hämärtyvää kotipihaa sadevaatteet päällä (me ei olla ikinä ulkoiltu illalla, joten ajattelin että se olis ollut ihan lysti ohjelmanumero - ja taannut hyvät yöunet. Tosin hienosti meillä ollaan tää viikko nukuttu muutenkin).

Byroolta lähtiessä huomasin, ettei mun avainnippu ole siinä taskussa, missä sen yleensä pitäisi olla. Samassa tajusin sen jääneen nököttämään eteiseen. Soitin miehelle ja saatiin sovittua, että nähdään Stadissa asemalla, mä otan avaimensa ja tulen sitten Iisuksen-noutoon. Näin tehtiin ja lopulta soittelin hoitopaikan ovikelloa puoli kuuden aikaan (eli ei onneksi niin tavattoman myöhään, olisin luullut keikauksessa menevän enemmänkin).

Laurelinin tykönä mua odotti pienois-ihminen, joka oli koko päivän käyttäytynyt ilmeisesti ihan hyvin. Kaikki muuttui kuin taikaiskusta, kun mä astui sisään. Isa yritti läpsiä mua ja kun kielsin, niin hakkaus kohdistui hoitokaveriinsa. Se meni kielloista huolimatta hakkaamaan tv-ruutua ja suuttui silmittömästi kun löi päänsä kirjahyllyssä temppuillessaan. Se meni kaikkiin kiellettyihin paikkoihin ja kun sitä nosti pois, alkoi kitinä, itku ja pikkuakka valahteli veteläksi niin, että sen nostaminen oli oikeasti aika vaikeaa. Tuskaa, ajatteli varmaan kaikki aikuiset.

(Kuvan tuntemattomalla pienokaisella ei osuutta tapahtumiin.)

Kotiinlähdön koittaessa alkoi pukemis-hankaluudet. Itku taukosi tasan siksi aikaa, kun Laurelin tuli laululeikkimään lapsosen kanssa samalla kun mä kiskoin sille ulkovaatteita niskaan. Jos laulu taukosi, oli luvassa kitinää, vinkurointia, vääntelehtimistä ja muuta vastaavaa.

Kotona mä laitoin neidille pika pikaa maidot (päivällisen se oli jo ehtinyt hoitopaikassaan syödä) ja se oli nukahtaa mun syliin. Maito oli mitä ilmeisimmin nasta juttu, sillä loppuilta meni jo huomattavasti leppoisammissa merkeissä. Otettiin kutituspainiotteluita soffalla, luettiin Nälkäinen pikku pupu -kirjaa ja haisteltiin toistemme korvia (kiero perinne, älkää edes kysykö. Mutta se on hauskaa).

Puuroaika koitti, niinkuin ounastelinkin, puoli kasin aikaan ja nyt, puoli yhdeksältä ketterä pikku tuhisija on ollut jo hyvän tovin höyhensaarilla. Kaikesta käkkäilystä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - mä unohdin itseni seisomaan pinnasängyn viereen aika pitkäksi aikaa. Vaikka ne osaa hereillä ollessaan olla aikamoisia hermoriippoja, niin on ne vaan niin mainioita. Ihania, etten jopa sanois.

* * *

Nykyään tällaisissa tilanteissa tulee tosin väistämättä mieleen, että kuinka, miten ihmeessä, on mahdollista selvitä ensi keväänä, kun Isa-raasulle pukkaa pahimmassa tapauksessa sekä uhman että pikkusisaruksen. En tiedä. Ei tosin olla ensimmäinen perhe maailmassa, jotka on tähän liisteriin itsensä laittaneet.

Pieni vauva on kuitenkin, väittäisin (HUOM: aika kultaa muistot -varoitus on nyt voimassa!), niin helppo verrattuna tuollaiseen isompaan lapseen (joo, tosi isohan se jo onkin...), joka ei oikein vielä mistään mitään ymmärrä, mutta jolla on jo resursseja tehdä vaikka mitä idioottimaista (esmes meidän tapauksessa  kääpiöinen kiipeää kissain raapimispuuhun, juoksee ja hyppii sohvilla ja kiipeää aika holtittomasti rappusia). Vanhat postaukset tietysti paljastaa paljon, mutta silti olo on suorastaan pelottavan luottavainen. Mä saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että "vauvahan vain syö ja nukkuu, eihän siitä koidu juuri vaivaa", mikä nyt ei ihan niin mene. Ja kun Isa oli niin helppo, niin sisarus voi olla - ihan jo universaalin tasapainon säilyttäämiseksi - ihan sikavaikea.

Toivotaan, ettei. Pessimisti ei pety koskaan, mutta raskaana on kivempi edes yrittää olla optimisti ;) .

* * *

Toka neuvolakäynti oli aamulla. Mestoilla oli myös lääkäri. Kaikki OK, painoa tullut tosin 500 g viikossa, mutta eipä stressiä moisesta. Hemoglobiini oli laskenut, oli nyt 119, joten lienee parempi alkaa syömään lisäravinteita nyt ihan säännöllisesti. Verenpaine oli alhaisempi kuin viimeksi (en muista lukemia) ja muut näytteet OK. Verinäytteessä oli ollut "pieni määrä tunnistamatonta, raskauteen liittymätöntä vasta-ainetta", joten uusi tutkimusputkilo otetaan joskus ennen 30. raskausviikkoa.

Sydänäänet kuunneltiin, lääkäri löysi vain sen virtaus-viuh-viuh -äänen, mutta koska Isan kanssa asia oli aika lailla samoin ja liikkeet tuntuu ihan hyvin, ei tuosta otettu mitään stressiä. Syke oli korkea, jossain 150 kieppeillä. Sf-mittaa yrittivät mitata, mutta koska kohtuhommat on niin takana, ei mittaa vielä saatu. (Mä pelkään, että oon saanut vatsalihakset liika pinkeään kuntoon eikä vatsa mahdu kasvamaan eteenpäin, mutta sellainen lienee kai mahdotonta.) Kyllä se sieltä jo vähän pilkottaa, mutta raskaana olevalta (tai keskivartalolihavalta, harharhar) näytän vasta syötyäni jotain, ruoka nimittäin tuntuu jumahtavan tuohon ylävatsaan välittömästi... muistuttelen itseäni siitä, että sitä pötsiä saa kyllä kantaa aivan riittämiin, eli mitä pitempään tila on tällainen vähemmän vatsakas, niin sitä parempi. Oikeasti.