Tänään tytärtä nukuttaessa meinas tulla itku. Siksi, että aika menee niin kamalaa vauhtia ja vauvanpökäle on kohta jo iso tyttö. Siksi, että vähän päälle puolen vuoden päästä pitäis varmaan mennä taas töihin (mikä sinänsä on kivaa mutta toisaalta taas ei) ja siksi että asiat on vaan ihan kamalan hyvin mutta jotain muutosta tässä tapahtuu tavalla tai toisella joka tapauksessa. Ja ennenkaikkea silmiin puski riemukyyneleet siitä, että on tuo vauvanen vaan kertakaikkiaan niin ihana. Ihanaihanaihanaihanaihana.




Muuten kuuluu hyvää, huomenna mennään katsomaan yhtä EHKÄ tosi potentiaalista kotia (ajatelkaa, kaikkiaan sata neliömetriä, sehän on ihan hirveästi) ja vähän jännittää. En tiedä, haluanko sen olevan hyvä vai ei - jos se olisi hyvä, niin vaihto VOISI sujua jouhevasti, mutta jos ei, niin voitaisi jäädä toviksi tähän ja hakata päätä seinään, mutta ei tarttisi myydä tätä (tykätään, mutta tää on oikeasti vähän naftin kokoinen) eikä muuttaa (muuttaminen on oikeasti inhottavinta hommaa maailmassa heti vauvan verikokeiden ottamisen jälkeen). Mutta toisaalta, hei herrajjumala sata neliötä, oma sauna, kaks kerrosta, pieni piha ja iso olohuone. Ja niin paljon lainaa ettei sitä kannattais edes ajatella. (Ja vielä yksi juttu: mulla menis suora bussi töihin sieltä. Ihan käsittämätöntä. Tää voisi olla kohtalo?