Tyttärellehän kävi sikäli ikävästi, että sillä ei ole puolivuotispäivää lainkaan, kun ei ole karkausvuosi. Ehkä juhlimme sitä sitten 1.3., kun 28.2. tuntuisi jotenkin etuilulta. Siitä silmät kiinni tuhisevasta nyytistä on aika varkain kasvanut nauravainen tyttö, jolla on kyllä omaa tahtoakin kuin pienessä kylässä. Neuvolantätikin kirjoitti 5 kk -käynnin huomioihin, että "kovasti ja kovaäänisesti komentaa". Äitinsä tyttö, kai. (Ylläoleva kuva ei liity tilanteeseen, tuossa neiti ei siis vielä tiedä, että puolivuotismerkkipäivä on vanhemmiltakin vähän hukassa).
Neuvolaan mennään taas vasta ensi viikolla, joten mitään mittoja mulla ei ole tähän sanoa, mutta onhan tuo koko ajan kasvanut. Pitkä flikka, aika hoikka edelleen, mutta ainakin toistaiseksi näyttäisi siltä että jalkansa ovat isältään - pitkät ja kivan muotoiset, ei tällaiset mongolimallit niinkuin mulla.
Kykypoliittisesti tuntuu tosi huimalta kelata taaksepäin ja muistella, millainen liikkumaton pikku kääryle on ihmisen lapsi syntyessään.
Tuollainen
se oli. Pieni kääryläinen, joka osasi parhaiten nukkua ja tokaks
parhaiten syödä. Ja kolmanneks parhaiten se taisi osata itkeä. Ja
sitten meni joitain kuukausia ja se osaa yhtäkkiä kääntyä (tosin vain selältä vatsalleen), tarttua,
sätkiä ja potkia, pitää päätään pystyssä, istua tuettuna, äännellä jos
vaikka millaisin tavoin, päristä, surista, kurnuttaa, ilmaista itseään
useallakin lailla, nauraa, itkeä kymmenin eri tavoin, vaatia, madella
selällään takaperin, takertua syliin ja vaikka mitä muuta. Musta
tuntuu että lapsella on jo tossa vaiheessa omanlaisensa huumorintaju ja
jotenkin yllättävän syvä ymmärrys erilaisia ihmissuhteita kohtaan. Tai
siltä se näyttää.
Päivääkään en vaihtais pois. Elämä osaa olla aika mahtavaa,
kaikesta edellisten postausten kitinästä huolimatta.
kaikesta edellisten postausten kitinästä huolimatta.
Kommentit