Duussilassa pohdittiin taannoin poppiteknisiä asioita. Tässä lapsenhoidon (on muuten ollut helppo päivä, tyttö on ainoastaan nukkunut ja syönyt - saa nähdä millaista merdeä tulee yö olemaan) lomassa katselin Voicelta kanavan elokuista konserttihommelia, missä myös Neljä Ruusua esiintyi. (Lisäksi Ilkka Alanko taisi kulkea tuossa taannoin kanssani samalla bussilla, liekö ollut veljensä luota tulossa tai jotain ja siitäkin nämä asiat tuli vähän niinkö mieleen.)

Mä olen syntynyt 1980 ja Ruusujen 90-luvun tuotanto on mun mielestä edelleen ihan hyvää. Mikään hullu fani mä en missään vaiheessa ole ollut, mutta Hyvää yötä Bangkok, Haloo ja Pop-uskonto on mun mielestä ihan oikeasti hyviä levyjä ja biisejä kuulisi nyttemminkin ihan mielellään. Kuitenkin uudempi matsku saa aikaiseksi lähinnä puistatuksia ja vertauksia Mambaan, mikä on mun kirjoissani aika ikävästi sanottu bändistä kuin bändistä. Eikä siinä mitään, sieltä Novan kuulijajoukoista löytyy varmasti paljon potentiaalisia levynostajia, jotka tavan vuoksi ostaa sen uuden albumin - tai vaikkapa vain siksi, että Hyvää yötä Bangkok, Haloo ja Pop-uskonto oli ihan oikeasti hyviä levyjä.

Samaan syssyyn aloin funtsia muutenkin tuota menneen elämän ja musiikkimaun suhdetta. Aktiivisena popinkuluttajana tietysti löytää uusia suosikkeja - ainakin kivoja biisejä - lähes viikottain, mutta mitä niille vanhoille suosikeille sitten tapahtuu?

Mä muistan hetken, kun mun aktiivinen musiikinkuluttajaurani alkoi. Oli äitienpäivä vuonna 1991 ja isä oli ostanut mutsille lahjaksi Queenin Innuendo -älpyn. Se teki muhun - olin kymmenvuotias - niin lähtemättömän vaikutuksen, että aloin haalia Queen-matskua ympärilleni oikein toden teolla. Siitä alkoi mun kiinnostus musaan. Himassa kuunneltiin paljon kaikennäköistä, isän suosikki on Santana, joka putoaa mullekin (liekö tuolta kotoisin innostus lattarirytmejä kohtaan muutenkin, koska meidän koko perhe harrastaa niitä enempi tai vähempi - isä kuuntelee ja soittaa, mutsi ja sisko on ihan höyrynä bailatinoon ja salsaan. Mä tyydyn vain diggailemaan, kun kuuden vuoden flamencoharrastus katkesi joitain vuosia sitten paskaan selkään), samoin isä on tutustuttanut sekä mut että siskon 70-luvun funkin maailmaan.Em. matsku putoaa mitä parhaiten edelleen, mutta mitenkään aktiivisesti en ole niitä meidän levyhyllyyn hamstrannut.

Omista suosikeista ehkä ainoa ihan sikapitkään matkassa pysynyt on loisto-orkesteri Garbage. Muutenkin aggressiivinen musiikki ja tekstimaailma on aina ollut mun mieleen, mutta nyt vähitellen sitä on alkanut miettiä, että onko mun elämäntilanteessa soveliasta kuunnella musaa, jossa tekstissä lauletaan milloin mistäkin arveluttavuudesta (esimerkkejä... "C'mon baby be my bad boyfriend" - Garbage, "Sex, drugs and the complications  - baby, did you forget to take your meds" - Placebo puhumattakaan NINin "I wanna fuck you like an animal" -riveistä, hehhehhee...), kun biisit on kuitenkin ikisuosikkeja ja mitä parhainta kamaa noin muuten?

* * *

Muutaman viime vuoden aikana mä olen laiskistunut ihan älyttömästi ja tuntuukin siltä, että tuoreimmat kiinnostuksenaiheet kantaa kotiin shiippamies. Toki työpaikkansakin vaikuttaa siihen, että tietää mitä tulossa on ja tässä vuosien varrella on toisen musamakukin tullut tutuksi. Se ero meillä ehkä on, että mä lämpeän myös "puhtaasti kaupalliselle" poppikselle, moni jenkki-nyky-"r´n´b" -juttu on noussut mun "tykkäänpä tästä nyt" -listoille kun taas M ei moista matskua siedä juur lainkaan. Mä olen myös aika laiska ostamaan levyjä, useimmiten käytän CDonia. M kuuntelee Radio Helsinkiä, kun mä olen kotona  - syystä tai toisesta - jumittunut edelleen kuuntelemaan YleX:ää, vaikka Helsinkiradion toimitetuista ohjelmista enempi tykkäänkin. Kummaa.

Tuoreimmat digit-listat tuntuu olevankin noiden radiohittien lisäksi vähän artsyfartsyosastoa, mm. Magyar Posse on sen tyyppistä kamaa mitä en vielä joitain aikoja sitten olisi kuvitellut diggailevani. Kuitenkin eka näkemäni keikka oli sellainen "mindfuck" kuten bändi itse kuvailee, että paluuta ei ole ja kaikki kolme pitkäsoittoa löytyvätkin nyt hyllystä. M on innostunut Ristosta enemmän ja enemmän, mä taas olen vissiin viimeksi kuunnellut himassa vanhaa Dave Lindholmia. Heh.

Itse asiassa nyt kun asiaa mietin, niin mulle on käynyt musan kanssa vähän samoin kuin kirjallisuudenkin - en ole ehtinyt/jaksanut/saanut aikaiseksi pysyä kärreillä niin hyvin kuin haluaisin. Kirjastokortin hankin viime torstaina, mutta milloinkahan sitä saa aikaiseksi ottaa ryhtiliikettä tuon popituksen kanssa? Nähtäväksi jää.