Duussilassa pohdittiin
taannoin poppiteknisiä asioita. Tässä lapsenhoidon (on muuten ollut
helppo päivä, tyttö on ainoastaan nukkunut ja syönyt - saa nähdä
millaista merdeä tulee yö olemaan) lomassa katselin Voicelta kanavan elokuista konserttihommelia, missä myös Neljä Ruusua esiintyi. (Lisäksi Ilkka Alanko taisi kulkea tuossa taannoin kanssani samalla bussilla, liekö ollut veljensä luota tulossa tai jotain ja siitäkin nämä asiat tuli vähän niinkö mieleen.)
Mä olen syntynyt 1980 ja Ruusujen 90-luvun tuotanto on mun mielestä
edelleen ihan hyvää. Mikään hullu fani mä en missään vaiheessa ole
ollut, mutta Hyvää yötä Bangkok, Haloo ja Pop-uskonto on mun mielestä
ihan oikeasti hyviä levyjä ja biisejä kuulisi nyttemminkin ihan
mielellään. Kuitenkin uudempi matsku saa aikaiseksi lähinnä
puistatuksia ja vertauksia Mambaan, mikä on mun kirjoissani aika
ikävästi sanottu bändistä kuin bändistä. Eikä siinä mitään, sieltä
Novan kuulijajoukoista löytyy varmasti paljon potentiaalisia
levynostajia, jotka tavan vuoksi ostaa sen uuden albumin - tai vaikkapa
vain siksi, että Hyvää yötä Bangkok, Haloo ja Pop-uskonto oli ihan
oikeasti hyviä levyjä.
Samaan syssyyn aloin funtsia muutenkin tuota menneen elämän ja
musiikkimaun suhdetta. Aktiivisena popinkuluttajana tietysti löytää
uusia suosikkeja - ainakin kivoja biisejä - lähes viikottain, mutta
mitä niille vanhoille suosikeille sitten tapahtuu?
Mä muistan hetken, kun mun aktiivinen musiikinkuluttajaurani alkoi. Oli
äitienpäivä vuonna 1991 ja isä oli ostanut mutsille lahjaksi Queenin
Innuendo -älpyn. Se teki muhun - olin kymmenvuotias - niin
lähtemättömän vaikutuksen, että aloin haalia Queen-matskua ympärilleni
oikein toden teolla. Siitä alkoi mun kiinnostus musaan. Himassa
kuunneltiin paljon kaikennäköistä, isän suosikki on Santana, joka
putoaa mullekin (liekö tuolta kotoisin innostus lattarirytmejä kohtaan
muutenkin, koska meidän koko perhe harrastaa niitä enempi tai vähempi -
isä kuuntelee ja soittaa, mutsi ja sisko on ihan höyrynä bailatinoon ja
salsaan. Mä tyydyn vain diggailemaan, kun kuuden vuoden
flamencoharrastus katkesi joitain vuosia sitten paskaan selkään),
samoin isä on tutustuttanut sekä mut että siskon 70-luvun funkin
maailmaan.Em. matsku putoaa mitä parhaiten edelleen, mutta mitenkään
aktiivisesti en ole niitä meidän levyhyllyyn hamstrannut.
Omista suosikeista ehkä ainoa ihan sikapitkään matkassa pysynyt on
loisto-orkesteri Garbage. Muutenkin aggressiivinen musiikki ja
tekstimaailma on aina ollut mun mieleen, mutta nyt vähitellen sitä on
alkanut miettiä, että onko mun elämäntilanteessa soveliasta kuunnella musaa, jossa tekstissä lauletaan milloin mistäkin arveluttavuudesta
(esimerkkejä... "C'mon baby be my bad boyfriend" - Garbage, "Sex, drugs
and the complications - baby, did you forget to take your meds" -
Placebo puhumattakaan NINin "I wanna fuck you like an animal"
-riveistä, hehhehhee...), kun biisit on kuitenkin ikisuosikkeja ja mitä
parhainta kamaa noin muuten?
* * *
Muutaman viime vuoden aikana mä olen laiskistunut ihan älyttömästi ja
tuntuukin siltä, että tuoreimmat kiinnostuksenaiheet kantaa kotiin
shiippamies. Toki työpaikkansakin vaikuttaa siihen, että tietää mitä
tulossa on ja tässä vuosien varrella on toisen musamakukin tullut
tutuksi. Se ero meillä ehkä on, että mä lämpeän myös "puhtaasti
kaupalliselle" poppikselle, moni jenkki-nyky-"r´n´b" -juttu on noussut
mun "tykkäänpä tästä nyt" -listoille kun taas M ei moista matskua siedä
juur lainkaan. Mä olen myös aika laiska ostamaan levyjä, useimmiten
käytän CDonia. M kuuntelee Radio Helsinkiä, kun mä olen kotona - syystä tai toisesta - jumittunut edelleen kuuntelemaan YleX:ää, vaikka Helsinkiradion toimitetuista ohjelmista enempi tykkäänkin. Kummaa.
Tuoreimmat digit-listat tuntuu olevankin noiden radiohittien lisäksi vähän artsyfartsyosastoa, mm. Magyar Posse
on sen tyyppistä kamaa mitä en vielä joitain aikoja sitten olisi
kuvitellut diggailevani. Kuitenkin eka näkemäni keikka oli sellainen
"mindfuck" kuten bändi itse kuvailee, että paluuta ei ole ja kaikki
kolme pitkäsoittoa löytyvätkin nyt hyllystä. M on innostunut Ristosta enemmän ja enemmän, mä taas olen vissiin viimeksi kuunnellut himassa vanhaa Dave Lindholmia. Heh.
Itse asiassa nyt kun asiaa mietin, niin mulle on käynyt musan kanssa
vähän samoin kuin kirjallisuudenkin - en ole ehtinyt/jaksanut/saanut
aikaiseksi pysyä kärreillä niin hyvin kuin haluaisin. Kirjastokortin hankin viime torstaina, mutta milloinkahan sitä saa aikaiseksi ottaa ryhtiliikettä tuon popituksen kanssa? Nähtäväksi jää.
maanantai, 9. lokakuu 2006
Kommentit