Typerä sanonta, tiedän. Eikä mullakaan ole hajua siitä, mistä se on tullut. Tarkoittaako se sitä, että pieniä oravia vituttaa enempi kuin isoja? Vai onko niin, että oravia noin ylipäänsä vituttaa kovin herkästi? Tiedä tuosta.

Joo-o. Olin eilen kahdeksaan asti töissä (tosi tehokasta, niinkuin voi arvata...) enkä jaksanut ajaa kotiin ruokakaupan kautta. En myöskään siivonnut, pessyt astioita saatikka pyykkiä niinkuin olin suunnitellut. Huono mä. Mutta onneksi näin.

Oli nimittäin äärimäisen depressiivinen iltama. Jotenkin koko maailma tuntui mustalta eikä edes se uusin Trendi-lehti auttanut asiaa. Yleensä hömppä toimii, mutta tässä tapauksessa ei. Lisäksi telsun Tuomas & Juuso oli harvinaisen paska eikä levyhyllystäkään tuntunut löytyvän mitään hyvää. Lopulta tilanne kulminoitui siihen, että laitoin pikkujouluja viettävälle M:lle tekstiviestin, jossa pahoittelin kysymystäni mutta kysyin vienosti, onko härralla mitään hajua siitä, koska hän aikoisi kotiutua. Pohjustus: ko. pikkujoulut oli kemut, joista hän aikaisemmin viikolla totesi, ettei varmaan siellä kovin pitkään viihdy. Vastaus kuului, notta piipahtaa jatkoilla, muttei aio olla radalla pilkkuun asti. Mä nappasin hyllystä Nine Inch Nailsin uutukaisen ja väänsin nupit niin kaakkoon kuin noin klo 21.30 uskalsin (seinän takana lapsiperhe --> ei kovinkaan kovalle, siis).

Siirsin lättysen makkarin stereoihin käydessäni nukkumaan. Kuten tällä viikolla muutenkaan ei uni tullut. Mä olen nykyään pirun huono nukkumaan yksin. Aattelin, että äijä raahaa luunsa kotiin joskus yhden tietämillä. Ei raahannut. Heräsin puoli neljä ja huomasin olevani edelleen yksin. M on yleensä aika säntillinen jätkä, lisäksi se on saarnannut mulle aiheesta "itse ilmoitetut kotiintuloajat & niiden noudattaminen" erittäin, erittäin paljon - mä siis säikähdin aivan saatanasti ja ajattelin, että sille on takuulla sattunut jotain. Sillä kun ei ole mun numeroa kännykkänsä muistissa, niin ehdin jo ajatella että se on varmaan kuollut eikä mulle pystytä ilmoittamaan (jepp, väsyneen ihmisen ajatuksenjuoksu kulkee kummallisia ratoja). Pistin sille "missä oot?" -viestin ja yritin soittaa (ok, useammankin kerran). Vastausta ei tullut. Eikä luuriin vastattu. Tässä vaiheessa (kaikki parisuhteessa elävät naiset varmaan tietää tunteen...) olinkin jo täysin varma siitä, että se on lähtenyt jonkin playboy-bunnyn kanssa jatkoille (mitä houreita? Älkääsh nyt...) sen sijaan, että olisi jäänyt esim. taksin alle.

Klo 04.15 soi puhelin ja maailman eniten känniääliöurpo v*tun aviomies soittaa ja valittaa miten vaikeaa on saada taksia. Mua itkutti ja saarnasin siitä, miten huolissani olen ollut. Ei herunut nimittäin hirveesti sympatiaa. Tänä aamuna vitutti kahta kauheemmin kun toinen ei osannut sanoa edes, että oliko sillä ollut edes hauskaa. Syytä olis, saatana. Ettei mennyt multa hukkaan sekään huoli, hätä ja valvominen. Vitutusta unohtamatta.

Semmonen eilisilta mulla. Mitsu on käytössä viimeistä viikonloppua ja mietin, että pitäiskö lähteä yllätysvisiitille JKLään. Olis kyllä tekemistä täälläkin, joten ehkä keskityn saamaan tän suuttumukseni pois sunnuntaihin mennessä.

Ei oo heleppoo olla nainen. Eikä varmasti ainakaan sen mies.