Kevät on sitten ihanaa aikaa. Ikäänkuin muuttohulinoissa ei olisi sairastettu riittävästi (asuntokauppojen aikaan mies oksennustaudissa ja korkeassa kuumeessa, mä "vain" nuhakuumeessa mikä vei virrat kokonaan ja Iisusrimpsessa räkätaudissa, viikko muuton jälkeen mä influenssassa ja lapsi kovassa yskässä ja vielä viikko sitten Isa jossain pikkuflunssassa), niin tän viikon mä olen ollut oikein kunnon räkätaudissa - ei kuumetta ja virtaakin on onneksi piisannut - ja itkuiselta, limaiselta ja kuumeilleelta lapselta löydettiin eilen korvatulehdus. Pardon my French, mutta alkaa hissuksiin k_pimään tää sairastelu!

Sinänsä mahtavaa, että edes mentiin lääkäriin, mä kun pistin tytärparan äksyilyt, itkuiset yöheräilyt ja syömälakot oikeastaan puhtaasti uusien ylähampaiden (samaan aikaan tulossa ainakin kolme kappaletta, välillä näyttää että sieltä puskisi se neljäskin) ja ihan perusflunssan piikkiin. Parin nettitutun ja Laurelinin kanssa jutskailtua päätin kuitenkin kyörätä lapsosen lääkäriin ja kas, korvatulehdushan se tosiaan siellä. Mulla on vähän paha mieli siitä, ettei Isaa viety lääkäriin välittömästi, kun se valahti aika flegmaattiseksi ja heräsi parkuen yöllä, mutta parempi kai nyt kuin ei lainkaan?

Ainakin antobiootit puree hyvin, koska viime yö oli Jotain Ihan Muuta kuin edeltävä (edeltävä yö: panadolista ja supoista huolimatta tunnin itku, syömästä kieltäytyminen, lisää itkua, lopulta hotkimis-syöminen, koko syödyn ja juodun määrän äidin päälle oksentaminen, uusi syöminen ja lopulta nukahdus vs. viime yö: lyhyt ateriointi kolmelta ja lyhyt ateriointi kuudelta, unta palloon puoli ysiin asti...) ja koko perhe vaikutti tänään edes snadisti pirteämmältä kuin eilen. Pointsit pikku potilaalle myös siitä, että ainakin tähän mennessä annetut kolme antibioottiannosta on mennyt alas ilman pahempaa tappelua.

* * *

Meillä alkaa siis elämä voittaa. Silti eilisiltana tuli pohdittua myös maailman surullisinta asiaa.

Mä pidän päiväkirjaa myös yhdellä suurella foorumilla, jossa siis kirjoittaa päivittäin mä-en-edes-tiedä-kuinka-monta-tuhatta-ihmistä päivittäin. Yhtä päiväkirjanpitäjää oli kohdannut suurin murhe maailmassa, oman lapsen menettäminen ennen kuin tämä oli edes syntynyt, pieni tyttärensä oli menehtynyt kohtuun kolmannenkymmenennen raskausviikon aikoihin. Kirjoittaja kertoo pienen tytön syntymästä ja omista tunteistaan tosi kauniisti ja mua tietysti itketti ihan älyttömän paljon - omat fiilikset noilta ajoilta on kuitenkin suhteellisen tuoreessa muistissa.

Aloin väkisinkin miettiä myös sitä, miten erilainen menetys on syntymättömän ja syntyneen lapsen kuolema. Tai ainakin nyt, tässä onnellisessa asemassa, kun kumpaakaan ei ole kokenut niin asian ajattelee jotenkin kliinisesti niin. Nyt, kun lapsi on syntynyt ja hänet jo tuntee, on olemassa jo yksityiskohtia myöten asioita, joita kaipaisi - hymyjä, sitä tietynlaista persoonaa, yhteisiä juttuja... toisessa tapauksessa taas kamalaa on se, että vanhempien ei annettu edes tutustua pienokaiseensa, ennenkuin hänet vietiin pois. Ehkä omalla kohdalla ihmeellisintä - kai hyvässä ja pahassa - on, että tuollaisten uutisten järkyttävyyden ymmärtää vasta nyt, kun itsellä on lapsi. Toisaalta sitä tajuaa myös olla kiitollinen siitä, miten onnellisesti kaikki on mennyt. Surullista on vain se, että sen muistaminen vaatii usein jotain tuollaista pysäyttävää.

Ilmeisesti se elinikäinen huoli, mistä paljon puhutaan, tosiaan alkoi viime elokuussa. Nyt sen vasta alkaa käsittää.