Neljä vuotta (jösses!) sitten näihin aikoihin, lauantaina 5.10. 2002 aamusella jännitti kovin. Ja oli hässäkkä päällä, M heräili pitkäksi venähtäneen iltaman jälkeen meidän kotoa ja mä isän ja äidin luota ja kummallakin oli säädettävää niin helkkaristi: sormusten nouto oli jäänyt vihkipäivälle ja mulla oli kiire meikkiin ja kampaajalle. Me oltiin menossa naimisiin eikä ne sellaiset päivät koskaan taida alkaa ilman säätöä tai ainakaan säätämisen mahdollisuutta...?

Kaikki meni sikäli mitä parhaiten, että me päästiin kuin päästiinkin naimisiin ja juhlatkin oli tosi kivat :) . Nyt taaksepäin katsoessa välillä ihmetyttää, että mikä ihmeen idea oli tehdä se just silloin, me oltiin molemmat kuitenkin tautisen nuoria (ei tietty vieläkään olla kovin ikäloppuja, paitsi M kun se täyttää jo pian 30, ehe ehe) - mä olin vielä 21 mikä kuulostaa nyt ihan kamalan vähältä. Tai siis jos Mirkku ilmoittaisi 21-vuotiaana olevansa menossa vihille, niin se kuulostaisi näin äitee-näkökulmasta ihan överinuorelta. Hassua. Päätös oli kuitenkin sinänsä ihan hyvä, naimisissa ollaan edelleen eikä ilmassa ole ollut edes suurempia kriisejä; toki vauvasen syntymä muutti elämän, mutta valmennuksessa mainostetuksi parisuhdekriisiksi en sitä ainakaan vielä kutsuisi.

Yhden jutun oivalsin kuitenkin eilisiltana. Mä olen Mirkun syntymästä asti miettinyt, mitä vastata ihmisille jotka kysyy että millaista se nyt on ja miten teidän keskinäinen juttu jaksaa kun huusholli pyörii pienen ihmisen ympärillä. Vastaus tuli mieleen kun M vaihtoi tytärtä puhtaisiin vaippoihin ja mä sähläsin jotain siinä vieressä ja keskusteltiin tän päivän Tampereelle lähdön aikatauluista ja käytännön järjestelyistä. Tuli mieleen, että jos aviossa (tai ylipäänsä kimpassa jonkun kanssa) eläminen on kahdenkeskistä joukkuehommaa, niin lapsen syntymän myötä se tiivistyy entisestään. Sitä jotenkin hitsautuu tiimiksi, jonka ensisijainen tehtävä - niin ankealta kuin se kuulostaakin - on huolehtia siitä että pikkuihmisen elämässä on kaikki hyvin ja lähes yhtä tärkeällä kakkossijalla tulee kumppanin ja itsensä järjissä pitäminen eikä se oikein onnistu jos tuo joukkuepeli ei ole kunnossa. Roolit tässä hommassa vaihtelee elämäntilanteen myötä ja musta tuntuu että senkin hyväksyminen on yksi oivallus, mikä pitää pään ja avioliiton kasassa silloin, kun joskus jurppii ihan Erityisen Paljon. Aikansa kutakin ja tää aika on sitä että mä olen kotijoukkovastaava ja M hoitaa "muut aikuisten ihmisten jutut" niinkö esmes töissäkäynnin :) . (Näitä tekstejä lukiessa sitä yllättyy itsekin - mä olen mitä ilmeisimmin aika duunikeskeinen ihminen vaikka joskus yritänkin muuta väittää...)

Neljä vuotta ei oo mikään järkyttävän pitkä aika, mutta on se jo jotain. Hyvä alku. Samoin tuntuu jotenkin kummalta ajatella (kun sitä ei yleensä liiemmin ajattele), että me ollaan elelty kimpassa tuollaiset seitsemisen vuotta. Siitä on aika lyhyt aika kymmeneen vuoteen. Ja siitä sitten vielä pitemmälle. Hassua.



Hempeilyosastoa. Googlettamalla kuvahakuun "love" tai "rakkaus" löytyy aika jännää kamaa. Tää oli mun mielestä kivoin.