(Tää on taas niitä raskaanaolevan hormoni-idiootin vuodatuksia, joita kaikkien vauva-allergikkojen kannattaa välttää, jottei harhaluulo siitä että kaikki lapsiperheelliset olisi kamalia ääliöitä vaan saa vahvistusta. Se, että minä olen, ei tarkoita sitä että kaikki muut olisivat.)

Viikkoja tuli tänään täyteen 14. Maagiset "riskiviikot" on siis takana, sisarus nähty ultrakätilötädin ruudussa ja kaikki siltä osin kondiksessa. Silti tää vaihe on ehkä (OK, niitä vihoviimeisiä viikkoja, päiviä, tunteja ja minuutteja lukuunottamatta) lähes v-mäisin koko hommasta.

Aamulla kun herää, on olo ja näkö suhteellisen normaalit. OK, itse huomaa että byysat vähän kirraa vyötäröltä, mutta mitään vauvapöhötystä ei ole näkyvissä. Saati sitä Oikeaa Vatsaa. Kaikki on hyvin lounasaikaan asti (jos ei lasketa sitä, että olo on ihan kammottava jos ei aamulla ole älynnyt syödä riittävästi).

Lounaan jälkeen alkaa se helvetillinen turpoaminen. Vyötärönympärys paisuu silmissä ja olo käy herkästi tukalaksi. Housujen (sukka-, alus-, ihanmikävaan) vyötärö alkaa poikkeuksetta tehdä kipeää jossain vaiheessa (sillä edellytyksellä, että housut on tätä ennen pysyneet jalassa) ja pahimmillaan tulee napattua Se Yksi Kahvi Liikaa jälkkäriksi, mikä tarkoittaa myös potentiaalista pahaa oloa heti ruuan päälle. Ei mukavaa sekään.

Iltapäivä menee ruuan laskeutumista odotellen. Puuskututtaa, jos pitää kävellä kerroksen verran rappuja ylöspäin. (Ei, mä en ole muuten ihan kamalan huonossa kunnossa), puhumattakaan muutaman kerroksen reippaasta askeltamisesta. Ennen kolmea tulee nälkä, vatsa on edelleen turvoksissa, mutta jokin pikku sämpsy on syötävä, jos mielii selvitä kotiin ilman todella, todella pahaa oloa.

Kotiin päästyä olo vapautuu sikäli, että housut voi vaihtaa verskoihin eikä kotona kukaan katso perään ihmetellen, että mites sille on kesältä tuollainen vararengas jäänyt. Kun on jo vatsaa, vaan ei sellaista kaunista niin kuin myöhemmin. On sellainen suolistoturvokkeinen röllykkä, jonka takia ei millään viitsisi vaihtaa vielä äitiyshousuasioihin - niiden vyötäröä kun taas ei saa niin tiukalle että istuisivat sievästi vielä…

Samanlaista huolta ja ahdistusta kuin Iisusta odottaessa mulla ei ole ollut missään vaiheessa, ainakaan vielä. Toisaalta odotan ihan älyttömästi, että potkut ja liikkumiset alkaisi tuntua… eka raskaudessa ne tuli yllättävän ajoissa, saa nähdä miten nyt käy. Koko hommaan tulee sellainen keskustelemisen fiilis, kun sitten jossain vaiheessa voi alkaa kommunikoida tökkimällä (mä) ja potkimalla (se). Mutta kaikki aikanaan.

Ulkona tulee vettä vaakasuoraan. Arvatkaa, onko mulla sateenvarjoa.