Perjantailta tuntuu, vaikka keskiviikko onkin. Miksikö? Kiitos kysymästä. Kas kun viettää viikonloppunsakin sen yhden päällä olevan suurensuuren projektin tiimoilta temmeltäen, niin voipi jossain välissä ottaa tällaisia arkivapaita. Mahtavaa, sanoo Hanna.

Homman nimi on ottaa Pendo Jyväskylään (juujuu, sehän on vähän sama kuin lentäen menisi), käydä tänään siinä pelastetussa oivallisessa rokkiklubiympäristössä juhlimassa sitä, että se paikka on vielä olemassa ja sen jälkeen heittäytyä sukuloinnin ja ystäväisten tapaamisen ihmeelliseen maailmaan. Tää tykkäis tosi paljon.

Aamulla oli hämmentävä palde, joka kesti melkein kaksi tuntia. Ei meitä siellä olisi työkaverin kanssa edes tarvittu, mutta hyvä siellä oli käydä. Paljon on kysyttävää mutta semmosia kysymyksiä, joihin ei tarvi koko konklaavin ottaa osaa. Mun mielestä muiden ajan säästäminen on arvokas taito sekin.

Kummipoika perheineen tulee muuten kanssa JKLään. Ei ole mitään niin sööttiä kuin neljän kuukauden ikäinen pallopää. OK, kahden kuukauden päästä mä olen varma siitä, että puolivuotiaat pallopäät on siisteimpiä. Mutta oli ikä mikä ikinä, niin se poika on ihan ässä. Ja siitä tulee hieno aikuinen sitten joskus, ainakin jos me Mn kanssa voidaan vaikuttaa asiaan yhtään.

M on siis mun mies. Aviomies, ollut kohta sellainen jo kolme vuotta. Kuusi vuotta ollaan yritetty elää ihmisisksi yhdessä. Niinkuin kaikki poikien kanssa eläneet tytöt ja tyttöjen kanssa eläneet pojat varmaan mielellään todistaa, niin ei se aina ole kamalan helppoa.

Mutta se on niin, niin kivaa silloin kun se on kivaa.

Tää sanoo taas heippamoi ja tekee työt. Ja sit lähtee siihen junaan. Palataan asioita ihmettelemään maanantai-iltana. Pusuja elämälle, kyllä tää tästä.

Ai niin. Sain useammankin oluen eilen illalla. Kyllä Rytmibaari sitten vaan on hyvä baari. Käykää siellä, ihmiset.