Tahmeaakin tahmeampi viikko sai arvoisensa päätöksen, sikäli kun perjantain alkuiltaa voi vielä viikon päätökseksi sanoa. Ohhoh.

Miehellä on tänään työpaikan keilailtamat. Mä läksin töistä hyvissä ajoin puolen viiden aikaan ajatuksena noukkia pikku prinsessa pehmoapina hoidosta hyvissä ajoin, tulla kotiin syömään shiipan aamulla laittamaa makaronilaatikkoa ja sitten tehdä ehkä iltasellakin jotain hauskaa, kuten käydä ihmettelemässä hämärtyvää kotipihaa sadevaatteet päällä (me ei olla ikinä ulkoiltu illalla, joten ajattelin että se olis ollut ihan lysti ohjelmanumero - ja taannut hyvät yöunet. Tosin hienosti meillä ollaan tää viikko nukuttu muutenkin).

Byroolta lähtiessä huomasin, ettei mun avainnippu ole siinä taskussa, missä sen yleensä pitäisi olla. Samassa tajusin sen jääneen nököttämään eteiseen. Soitin miehelle ja saatiin sovittua, että nähdään Stadissa asemalla, mä otan avaimensa ja tulen sitten Iisuksen-noutoon. Näin tehtiin ja lopulta soittelin hoitopaikan ovikelloa puoli kuuden aikaan (eli ei onneksi niin tavattoman myöhään, olisin luullut keikauksessa menevän enemmänkin).

Laurelinin tykönä mua odotti pienois-ihminen, joka oli koko päivän käyttäytynyt ilmeisesti ihan hyvin. Kaikki muuttui kuin taikaiskusta, kun mä astui sisään. Isa yritti läpsiä mua ja kun kielsin, niin hakkaus kohdistui hoitokaveriinsa. Se meni kielloista huolimatta hakkaamaan tv-ruutua ja suuttui silmittömästi kun löi päänsä kirjahyllyssä temppuillessaan. Se meni kaikkiin kiellettyihin paikkoihin ja kun sitä nosti pois, alkoi kitinä, itku ja pikkuakka valahteli veteläksi niin, että sen nostaminen oli oikeasti aika vaikeaa. Tuskaa, ajatteli varmaan kaikki aikuiset.

(Kuvan tuntemattomalla pienokaisella ei osuutta tapahtumiin.)

Kotiinlähdön koittaessa alkoi pukemis-hankaluudet. Itku taukosi tasan siksi aikaa, kun Laurelin tuli laululeikkimään lapsosen kanssa samalla kun mä kiskoin sille ulkovaatteita niskaan. Jos laulu taukosi, oli luvassa kitinää, vinkurointia, vääntelehtimistä ja muuta vastaavaa.

Kotona mä laitoin neidille pika pikaa maidot (päivällisen se oli jo ehtinyt hoitopaikassaan syödä) ja se oli nukahtaa mun syliin. Maito oli mitä ilmeisimmin nasta juttu, sillä loppuilta meni jo huomattavasti leppoisammissa merkeissä. Otettiin kutituspainiotteluita soffalla, luettiin Nälkäinen pikku pupu -kirjaa ja haisteltiin toistemme korvia (kiero perinne, älkää edes kysykö. Mutta se on hauskaa).

Puuroaika koitti, niinkuin ounastelinkin, puoli kasin aikaan ja nyt, puoli yhdeksältä ketterä pikku tuhisija on ollut jo hyvän tovin höyhensaarilla. Kaikesta käkkäilystä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - mä unohdin itseni seisomaan pinnasängyn viereen aika pitkäksi aikaa. Vaikka ne osaa hereillä ollessaan olla aikamoisia hermoriippoja, niin on ne vaan niin mainioita. Ihania, etten jopa sanois.

* * *

Nykyään tällaisissa tilanteissa tulee tosin väistämättä mieleen, että kuinka, miten ihmeessä, on mahdollista selvitä ensi keväänä, kun Isa-raasulle pukkaa pahimmassa tapauksessa sekä uhman että pikkusisaruksen. En tiedä. Ei tosin olla ensimmäinen perhe maailmassa, jotka on tähän liisteriin itsensä laittaneet.

Pieni vauva on kuitenkin, väittäisin (HUOM: aika kultaa muistot -varoitus on nyt voimassa!), niin helppo verrattuna tuollaiseen isompaan lapseen (joo, tosi isohan se jo onkin...), joka ei oikein vielä mistään mitään ymmärrä, mutta jolla on jo resursseja tehdä vaikka mitä idioottimaista (esmes meidän tapauksessa  kääpiöinen kiipeää kissain raapimispuuhun, juoksee ja hyppii sohvilla ja kiipeää aika holtittomasti rappusia). Vanhat postaukset tietysti paljastaa paljon, mutta silti olo on suorastaan pelottavan luottavainen. Mä saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että "vauvahan vain syö ja nukkuu, eihän siitä koidu juuri vaivaa", mikä nyt ei ihan niin mene. Ja kun Isa oli niin helppo, niin sisarus voi olla - ihan jo universaalin tasapainon säilyttäämiseksi - ihan sikavaikea.

Toivotaan, ettei. Pessimisti ei pety koskaan, mutta raskaana on kivempi edes yrittää olla optimisti ;) .

* * *

Toka neuvolakäynti oli aamulla. Mestoilla oli myös lääkäri. Kaikki OK, painoa tullut tosin 500 g viikossa, mutta eipä stressiä moisesta. Hemoglobiini oli laskenut, oli nyt 119, joten lienee parempi alkaa syömään lisäravinteita nyt ihan säännöllisesti. Verenpaine oli alhaisempi kuin viimeksi (en muista lukemia) ja muut näytteet OK. Verinäytteessä oli ollut "pieni määrä tunnistamatonta, raskauteen liittymätöntä vasta-ainetta", joten uusi tutkimusputkilo otetaan joskus ennen 30. raskausviikkoa.

Sydänäänet kuunneltiin, lääkäri löysi vain sen virtaus-viuh-viuh -äänen, mutta koska Isan kanssa asia oli aika lailla samoin ja liikkeet tuntuu ihan hyvin, ei tuosta otettu mitään stressiä. Syke oli korkea, jossain 150 kieppeillä. Sf-mittaa yrittivät mitata, mutta koska kohtuhommat on niin takana, ei mittaa vielä saatu. (Mä pelkään, että oon saanut vatsalihakset liika pinkeään kuntoon eikä vatsa mahdu kasvamaan eteenpäin, mutta sellainen lienee kai mahdotonta.) Kyllä se sieltä jo vähän pilkottaa, mutta raskaana olevalta (tai keskivartalolihavalta, harharhar) näytän vasta syötyäni jotain, ruoka nimittäin tuntuu jumahtavan tuohon ylävatsaan välittömästi... muistuttelen itseäni siitä, että sitä pötsiä saa kyllä kantaa aivan riittämiin, eli mitä pitempään tila on tällainen vähemmän vatsakas, niin sitä parempi. Oikeasti.

Yritän väsymykseltä ja naamakirjailultani pistää jotain ylös. Se on vaikeaa, koska tosiaan nukuttaa kamalasti, katson toisella silmällä 23-leffaa johon en ole keskittynyt missään vaiheessa (eli mulla ei ole mitään käsitystä, mitä helvettiä meidän telkkarissa just tapahtuu) ja elän siinä typerässä harhaluulossa, että FB-maailmassa saattaisi tapahtua vielä tänään jotain kiinnostavaa. Olen surkea :) .

Vietettiin Mn kanssa tosiaan loppuviikko Barcelonassa. Lennettiin mestoille to-iltana ja palattiin la-su -välisenä yönä. En voi kuin suositella. Kaupunki on iso, siellä on ihanan lunki meininki ja kivaa keskiaikaosastoa vieri vieressä katu-uskottavan nyky-artsyfartsuhomman kanssa. Toimii. Meidän reissu oli sikäli rehti ja helppo, että kaikki kultsamenot jätettiin suosiolla väliin ja keskityttiin ihmettelemään mestoja. Miesparan mielestä mun shoppausvimma (lähinnä kiertely- ja hypistelyvimma, en mä nyt niin hirveästi ainakaan itselleni mitään ostanut) otti vähän liikaa tilaa, mistä mä olen tietysti eri mieltä... ja siinähän niitä kauppoja samalla tsekkailee kuin maisemiakin.

Iisus oli matkan ajan kotosalla mun äidin kanssa ja jälleen kerran oli mukava todeta, ettei hoitoon jättäminen näyttänyt olevan neidille mitään kärsimystä. Niillä oli ollut tosi hauskaa, säät oli sallineet ulkoilua, Isa oli vetäissyt joka päivä noin kahden-kahden ja puolen tunnin päiväunet ja yönsä oli olleet kokonaisia. Kuten viimekin yö. Ei pidä innostua liikaa, mutta mä olen tosi onnellinen siitä, että ollaan saatu kaikki nukkua hyvin <3 . Toivon siis, että tää jatkuu näin.

Lentomatkalla takaisin päin piti todeta, että tulevalle Berliinin-keikalle (jee, työmatka, mahtavaa!!) pitää hankkia lentosukat. Tai siis tukisukat, sama se asia kai on. Sellaiset kuitenkin, mitä mummot käyttää. Lämmin sää ja kävely turvotti muutenkin, ja yölento oli yhtä murhaa reidestä alaspäin, vaikka saatiinkin paikat vara-exitin vierestä eli saatiin molemmat oikoa koipiamme oikein mukavasti. Muuten olo on hyvä (kunhan muistaa syödä), sisarus liikkuu lähes päivittäin hyvinkin tuntuvasti ja luotto siihen että hyvä tästä tulee lisääntyy koko ajan. Saisivat kohtapuoliin tosin soittaa sieltä Bebesistä mun housujen tulleen, koska meininki alkaa olla ns. alaosavammaista. Kykenen käyttämään yhtä farkkuminiä, yksiä polvihousuja ja onneksi aika montaa mekkoa. Mutta käyttöfarkutkin olis tosi kivat, toivotaan että pian saapuvat. Lokakuuksi ne luvattiin.

Olo on välillä jo ihan oikeasti vähän raskas. Viikkoja vasta 17+ . Mitähän tästä vielä tulee.

Yit tarjosi tänä aamuna vuoden naurut. Check. Meni aamukaffet pitkin Hesaria.

As.Oy Helsingin Juontajaa Ilmalassa markkinoidaan näin: "Keskuspuiston äärellä Suomen Hollywoodissa asut lähellä kaikkea."

Suomen Hollywoodissa?

Ei meiltä siellä Ilmalassa puutu kuin palvelut, glamour, starat (OK, on meillä chattijuontajia - niin joo ja uutisankkureita, mutta ne ei ole julkkiksia kun ne on ihan oikeita ammatilaisia) ja se muu ison maailman meininki. Näin ainakin Pöllölaaksossa. Eikä se Iso Pajakaan nyt ulospäin niin kamalan dynaamiselta paikalta vaikuta. Avokonttoria, näyttöpäätteitä ja neukkareita - siinäpä se. Ja tietty Ukuli.

Ihan hyvät toimitilathan meillä siellä on, mutta mua ihan oikeasti vähän naurattaa se, että ihmisparkoja houkutellaan keskelle ei-mitään markkinoimalla aluetta jotenkin erittäin sykkivänä  mediakeskuksena. Jos joku haluaa tietää, millaista siellä on, niin ajakoon A- tai M-junalla Ilmalan seisakkeelle vaikkapa tiistaiaamuna kello yhdeksän. Ei järin raflaavaa, sanoisin.

(Yöjuttu oli muistaakseni jokin kirjasarja? Sellaisia saakelin pelottavia, aika huonosti kirjoitettuja kauhujuttuja? Ei mitään käsitystä, muistanko oikein vai olenko houraillut...)

(Tällaiselle olisi ehkä ollut vuosi sitten käyttöä...?)

13-kuisen lapsosen kunniaksi perustin uuden kategorian, nimeltään iso tyttö. Vauva-asiaa kuulostaa Isan suhteen jo niin ajalta menneeltä. Ensimmäinen iso tyttö -postaus kertoo viime yön kunniaksi ilta- ja yömeiningeistä meidän huushollissa. Viime yön kunniaksi siksi, että neiti simahti unten maille vähän ennen ysiä ja vetäisi unta pikku palleroon aina lähes puoli seitsemään asti. Voi, jospa se nyt alkaisi tulla tavaksi.

Isalla ei syntyessään ollut juuri minkäänlaista rytmiä. Me saatiin ensimmäinen kammokosketus lapsen kanssa valvomiseen jo elämänsä toisena yönä: maitohommat ei oikein vielä toimineet, joten pikku otus oli ilmeisesti vähän shokissa tajutessaan että mukavaan ennen syntymää -kotiin ei ollut enää paluuta ja lisäksi tietysti tolkuttoman nälkäinen - ja vihainen, koska serviisi ei vielä pelannut. Mä muistan, miten me vuorotellen yritettiin horrostaa ja vuorotellen rauhoittaa hysteerisenä itkevää (se ääni kuulosti lähinnä määkimiseltä) käärylettä, jonka oloon ei auttanut kapalointi, ei hyssytys, ei mikään. Ja muistan myös ajatelleeni, että jos tää on tällaista useamman vuoden ajan, niin mä kuolen. 

No, ei ole ollut. Enkä ole kuollut. Kävin läpi postauksia Iisuksen ensikuukausilta ja onhan se ollut kovin erilaista kuin nyt; ei rytmiä, tolkuttoman pitkät iltatankkaukset ja useita yösyöntejä. Mutta nyt kun katsoo taaksepäin, niin mulla on sellainen olo, että eipä tuo nyt niin ihmeellistä ollut. Väsytti ja väsyttää välillä edelleen, tietysti, mutta sepäs taitaa kuulua asiaan.

Isa taisi olla neljän kuukauden ikäinen, kun jossain vaiheessa iltaa kokeilin huvikseni, että mitä tapahtuu jos sen laittaa sänkyynsä ja jättää sinne. Kokeilu kannatti, kello oli jotain iltakymmenen huitteilla ja kymmen(i)en minuutin päästä sängystä kuului tyytyväinen tuhina. Iisus nukkui useita tunteja ja siitä sen rytmi alkoi kai muodostua.

Nyt, yhdeksisen kuukautta edellisestä meidän illat alkaa kahdeksan jälkeen puuroserviisillä. Yleensä tuossa vaiheessa silmien hierominen on jo sitä luokkaa, että ruokailun jälkeen puuroa on Iisusraasun harvoissa hiushaivenissa, kulmakarvoissa ja pitkin poikin naamaa. Siinä vaiheessa napataan maitopullo kyytiin, sanotaan ei-nukuttavalle aikuiselle hyvää yötä (oli se paikalla tai ei - miehen ollessa työreissulla Berliinissä me toivotettiin Isan kanssa sille hyvää yötä joka ikinen ilta) ja kipitetään alakertaan. Käydään pesulla, vaihdetaan yövaippa ylle ja pyjama päälle. Ryystetään maito Päivänsäde ja menninkäinen -biisin saattelemana (minen koskaan oppinut Sinisestä unesta kuin kaksi säkeistöä, joten vaihdoin tuohon) ja sen jälkeen pikku pehmoapina peitellään sänkyyn. Illasta riippuen se nukahtaa joko helposti tai sitten ei - vaikeammassakin kuviossa koreografia on tosin aika helppo, se sisältää vain silittämistä ja sängyn vieressä seisomista - parinkymmenen minuutin jälkeen laps on yleensä jo Nukkumatin huomassa ja huoneesta voi hiipiä pois.

Esmes viime viikonloppuna homma jatkui tuosta niin, että mä hyppäsin paijaamassa urpiaista uneen pahimmillaan noin tunnin välein, viime yönä taas ensimmäinen herääminen koitti ylösnousemusaikaan. Yleensä heräämisiä tulee aamuyöllä yksi, silloin käydään antamassa vähän vettä ja paijaamassa ja sitten nukutaan vielä pari tuntia. Joskus taas ei.

Yöheräämiset alkaa nyt olla mulle vähän vaikeita. Huomaa, että voimat loppuu jossain vaiheessa ja silloin mä alan juoksemaan päin seiniä. Tosiaan toivon, että Iisuksen yöt alkaisi olla talven aikana säännöllisen täysiä, koska maaliskuussa koittaa taas uuden valvomiskauden alku eikä edes musta ole repeämään kahden lapsen lohduksi samaan aikaan. Sitä odotellessa.

Ei olisi pitänyt kirjoittaa nukkumisesta. Tää uni (tai sen puute) -retrospektiivi pisti väsyttämään ihan kamalasti. Taidan valua pikku hiljaa TÄNÄÄN IHAN ITSE IMUROIMAANI alakertaan unille.

Aamulla kävelin junalta töihin. Kiitos Hakamäentien räjäytys- ja levennyshommien pitää duuniin päästäkseen luikkia pitkin metsiä. Onneksi.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Syksy, Kristiina Lehtonen 1995

Luureissa ihana Magnus lauloi, että "please don't forget me when I'm gone / 'couse my life must have some work / and please forgive me if I'm wrong / 'couse I didn't mean to be / all wrong".

Mahtava biisi kasvoi koko ajan suuremmaksi ja aurinko paistoi. Näkyi vain keltaista, oranssia ja vähän vihreää ja musa soi korviin kovaa.

Tuli taas itku. Syksyt on mahtavaa aikaa.

 * * *

Flashbackina tuli mieleen hetki aika tasan tarkkaan vuoden takaa. Pikku kääryleinen Iisus nukkui vaunuissaan, villahaalari päällä ja me käveltiin pitkinpoikin Kumpulaa, Toukolaa ja Käpylää varmaan pari tuntia. Kun laskeuduttiin alas Taivaskalliolta, mä ajattelin ettei mitään näin siistiä voi ollakaan.